Onneksi ei edes tule kiire tämän artikkelin kanssa. Onneksi ei edes ahdista. Ainoat hyvät puolet tässä viikossa on siinä, että ystävä sai töitä ja toinen ystävä esitti väitöskirjatekeleensä viimeisen kerran ennen esitarkastusta. Onneksi osaan iloita muiden puolesta, muutenhan elämä menisi hankalaksi. Jollakulla kun menee aina paremmin kuitenkin...
Viime aikoina on tullut pohdittua asiaa ja toistaiseksi olen päätynyt siihen, että kateus perustuu omaan riittämättömyyden tunteeseen. Jos ei itsellä ole kaikki kunnossa, huomaa muiden onnen hetket niin helposti ja vielä helpommin niitä pitää esteinä omalle onnelleen.
Onneksi olen melko tyytyväinen omaan elämään. Lupasin tänään väitöskirjan ohjaajalleni ensimmäisen version tänä keväänä. Ensimmäinen versio tarkoittaa valitettavasti vasta ns käsikirjoitusta, jolle tullee pituutta 30-40 sivua. Kuntoon -projektikin on edennyt mukavasti treeni kerrallaan. Tänään onkin muuten viikon ensimmäinen treenitön päivä, mikä on kauheaa ja vaikeaa ja stressaavaa sekä vielä turhauttavaa.
Olen niitä ihmisiä, jotka tekevät määrätietoisesti kaikkensa saadakseen sen mitä haluavat. On vain valitettavan helppoa kadottaa kosketus siihen mitä oikeasti haluaa. Tiedän haluavani takaisin vanhaan kuntooni ja tiedän olevani taas se ihminen, joka nauttii urheilusta. Siitä en siis ole olenkaan huolissani. Työn suhteen en ole niin varma. Haluanko oikeasti elää tällaista loputtomien dedisten jatkuvaa metsästystä? Onko tämä nyt oikeasti tärkeintä elämässä? Tätä hommaa ei voi tehdä ns vasemmalla kädellä, vaan tälle on annettava kaikkensa.
Mitä jos panostaisi ihmistuhteeseen? Tai edes sellaisen hankkimiseen? Olisiko se siinä?
Viime aikoina on tullut pohdittua asiaa ja toistaiseksi olen päätynyt siihen, että kateus perustuu omaan riittämättömyyden tunteeseen. Jos ei itsellä ole kaikki kunnossa, huomaa muiden onnen hetket niin helposti ja vielä helpommin niitä pitää esteinä omalle onnelleen.
Onneksi olen melko tyytyväinen omaan elämään. Lupasin tänään väitöskirjan ohjaajalleni ensimmäisen version tänä keväänä. Ensimmäinen versio tarkoittaa valitettavasti vasta ns käsikirjoitusta, jolle tullee pituutta 30-40 sivua. Kuntoon -projektikin on edennyt mukavasti treeni kerrallaan. Tänään onkin muuten viikon ensimmäinen treenitön päivä, mikä on kauheaa ja vaikeaa ja stressaavaa sekä vielä turhauttavaa.
Olen niitä ihmisiä, jotka tekevät määrätietoisesti kaikkensa saadakseen sen mitä haluavat. On vain valitettavan helppoa kadottaa kosketus siihen mitä oikeasti haluaa. Tiedän haluavani takaisin vanhaan kuntooni ja tiedän olevani taas se ihminen, joka nauttii urheilusta. Siitä en siis ole olenkaan huolissani. Työn suhteen en ole niin varma. Haluanko oikeasti elää tällaista loputtomien dedisten jatkuvaa metsästystä? Onko tämä nyt oikeasti tärkeintä elämässä? Tätä hommaa ei voi tehdä ns vasemmalla kädellä, vaan tälle on annettava kaikkensa.
Mitä jos panostaisi ihmistuhteeseen? Tai edes sellaisen hankkimiseen? Olisiko se siinä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti