Special needs

Onneksi ei edes tule kiire tämän artikkelin kanssa. Onneksi ei edes ahdista. Ainoat hyvät puolet tässä viikossa on siinä, että ystävä sai töitä ja toinen ystävä esitti väitöskirjatekeleensä viimeisen kerran ennen esitarkastusta. Onneksi osaan iloita muiden puolesta, muutenhan elämä menisi hankalaksi. Jollakulla kun menee aina paremmin kuitenkin...

Viime aikoina on tullut pohdittua asiaa ja toistaiseksi olen päätynyt siihen, että kateus perustuu omaan riittämättömyyden tunteeseen. Jos ei itsellä ole kaikki kunnossa, huomaa muiden onnen hetket niin helposti ja vielä helpommin niitä pitää esteinä omalle onnelleen.

Onneksi olen melko tyytyväinen omaan elämään. Lupasin tänään väitöskirjan ohjaajalleni ensimmäisen version tänä keväänä. Ensimmäinen versio tarkoittaa valitettavasti vasta ns käsikirjoitusta, jolle tullee pituutta 30-40 sivua. Kuntoon -projektikin on edennyt mukavasti treeni kerrallaan. Tänään onkin muuten viikon ensimmäinen treenitön päivä, mikä on kauheaa ja vaikeaa ja stressaavaa sekä vielä turhauttavaa.

Olen niitä ihmisiä, jotka tekevät määrätietoisesti kaikkensa saadakseen sen mitä haluavat. On vain valitettavan helppoa kadottaa kosketus siihen mitä oikeasti haluaa. Tiedän haluavani takaisin vanhaan kuntooni ja tiedän olevani taas se ihminen, joka nauttii urheilusta. Siitä en siis ole olenkaan huolissani. Työn suhteen en ole niin varma. Haluanko oikeasti elää tällaista loputtomien dedisten jatkuvaa metsästystä? Onko tämä nyt oikeasti tärkeintä elämässä? Tätä hommaa ei voi tehdä ns vasemmalla kädellä, vaan tälle on annettava kaikkensa.

Mitä jos panostaisi ihmistuhteeseen? Tai edes sellaisen hankkimiseen? Olisiko se siinä?

You don't know love like you used to

On myönnettävä. Tuntuu enevässä määrin siltä, että tuhlaan elämääni.

If there is a rocket, tie me to it

Tänään on vaikeampi olla niin positiivinen. Ajatukset pyörivät ihan väärissä asioissa, vaikka keskipisteessä pitäisikin olla vain ja ainoastaan konferenssipaperi. Olisi pitänyt jäädä kotiin silloin. Olisi todella paljon vähemmän ajateltavaa. Eikä missään tuntuisi miltään. Tunteet ja ajatukset ovat haitta silloin kun on 10 sivua kirjoitettavaa ja kolme päivää aikaa.

Unohdin kalsaritkin kotiin. Kuinka ihmeessä tarkenen illalla kävellä kotiin?

Paluu / risteyksessä

On tosi vaikeaa kirjoittaa samaan aikaan mitään muuta väikkärin lisäksi. Ei niin, että olisin mitään väitöskirjaakaan juuri ehtinyt kirjoittaa. Jotain minä kuitenkin olen ajallani tehnyt. Johonkin se on kadonnut. Pääosin muistan eläneeni sen. Jotain toivoisin toki unohtavanikin. Pääasiassa olen puhunut ihan höpöjä, mitä vastapuoli ei luultavasti kuitenkaan muista.

Jotain olen yllättäen huomannut syksyn aikana unohtaneenikin. Olen oppinut unohtamaan kuinka paljon kaikki voi sattua ja keskittynyt siihen kuinka paljon elämä voi antaa. Tunteminen hyökkää päälle ja hukuttaa, mutta siitäkin olen oppinut nauttimaan.

Olen elossa. I'm so fucking alive it hurts. Nicely.