Olen sinkku, vapaa ja huoleton. En ole vastuussa kenestäkään muusta kuin itsestäni ja ratkaisuni vaikuttavat vain omaan elämääni. Mahtavaa, juuri näin haluan asioiden olevan. Mutta, mutta... Tietenkään asiat eivät ole niin yksinkertaisia. Seuraa tarina.
Kaikkihan tietävät kämppikseni, sen uskomattoman yksikertaisen olion, joka on siirtänyt itsensä Suomeen Portugalista itsenäistyäkseen ja löytääkseen tarkoituksen elämälleen. Kaksi viikkoa sitten kämppikseni irtisanoi vuokrasopimuksen ja sanoi muuttavansa pois remontin riivaamasta asunnosta. Minua asia ei huolettanut olenkaan. Päinvastoin, nyt saisin olla rauhassa yksin ja olisin pakotettu etsimään itselleni uutta pidempiaikaista asumisratkaisua. Ajattelin asua tuossa yksin syyskuun loppuun asti ja sitten mennä kolmeksi kuukaudeksi kaverin kämppään, kun hän itse on perheineen Amerikassa. Suunnitelmat alkoivat tuntua aika hyviltä ja Igglosta oli jo kämppiä korvakerkitty.
Kaikki oli siis hyvin suunniteltu ja minä tyytyväinen, kunnes eilen illalla... Niin eilen illalla, kämppikseni tuli kotiin kahdeksalta. Itkien. Voidaanko me jutella? Meidän täytyy jutella. Minusta meillä ei ollut mitään puhuttavaa, sillä hän oli muuttamassa pois lauantaina ja minä lähdössä perjantaina kotiseudulle. Koska en ole niin tunteeton kuin haluaisin, sammutin television ja tein tilaa sohvalla. Niin käsittämätöntä kun se onkin, ei tyypillä olekaan mitään asuntoa, johon muuttaa. Minä ihan varta vasten tarjosin sille pari päivää miettimisaikaa ja kysyin onko sillä varmasti asunto johon muuttaa. En tarvitse aikaa, on asunto. Ei ollut.
Niinpä niin, tilanne on nyt kuitenkin se, että jos minä en muuta omia suunnitelmiani ja ota sitä takaisin kanssani asumaan, niin sen on muutettava takaisin vanhempiensa luo Portugaliin, jossa sillä ei ole töitä. Täällä sillä olisi töitä, mutta ei asuntoa. Käytännössä minä siis joudun ratkaisemaan ja päättämään sen kohtalosta ja tulevaisuudesta. Itsehän se teki aikanaan päätöksensä pois muuttamisesta, mutta nyt se on siirtynyt minulle. Aika epäreilua minusta. Aika vitun epäreilua! Minä olen vapaa ja aikuinen, jonka pitäisi olla vastuussa vain itsestään.
Kuinka minulla nyt voi olla käsissäni melkein tuntemattoman ihmisen tulevaisuus?
Kaikkihan tietävät kämppikseni, sen uskomattoman yksikertaisen olion, joka on siirtänyt itsensä Suomeen Portugalista itsenäistyäkseen ja löytääkseen tarkoituksen elämälleen. Kaksi viikkoa sitten kämppikseni irtisanoi vuokrasopimuksen ja sanoi muuttavansa pois remontin riivaamasta asunnosta. Minua asia ei huolettanut olenkaan. Päinvastoin, nyt saisin olla rauhassa yksin ja olisin pakotettu etsimään itselleni uutta pidempiaikaista asumisratkaisua. Ajattelin asua tuossa yksin syyskuun loppuun asti ja sitten mennä kolmeksi kuukaudeksi kaverin kämppään, kun hän itse on perheineen Amerikassa. Suunnitelmat alkoivat tuntua aika hyviltä ja Igglosta oli jo kämppiä korvakerkitty.
Kaikki oli siis hyvin suunniteltu ja minä tyytyväinen, kunnes eilen illalla... Niin eilen illalla, kämppikseni tuli kotiin kahdeksalta. Itkien. Voidaanko me jutella? Meidän täytyy jutella. Minusta meillä ei ollut mitään puhuttavaa, sillä hän oli muuttamassa pois lauantaina ja minä lähdössä perjantaina kotiseudulle. Koska en ole niin tunteeton kuin haluaisin, sammutin television ja tein tilaa sohvalla. Niin käsittämätöntä kun se onkin, ei tyypillä olekaan mitään asuntoa, johon muuttaa. Minä ihan varta vasten tarjosin sille pari päivää miettimisaikaa ja kysyin onko sillä varmasti asunto johon muuttaa. En tarvitse aikaa, on asunto. Ei ollut.
Niinpä niin, tilanne on nyt kuitenkin se, että jos minä en muuta omia suunnitelmiani ja ota sitä takaisin kanssani asumaan, niin sen on muutettava takaisin vanhempiensa luo Portugaliin, jossa sillä ei ole töitä. Täällä sillä olisi töitä, mutta ei asuntoa. Käytännössä minä siis joudun ratkaisemaan ja päättämään sen kohtalosta ja tulevaisuudesta. Itsehän se teki aikanaan päätöksensä pois muuttamisesta, mutta nyt se on siirtynyt minulle. Aika epäreilua minusta. Aika vitun epäreilua! Minä olen vapaa ja aikuinen, jonka pitäisi olla vastuussa vain itsestään.
Kuinka minulla nyt voi olla käsissäni melkein tuntemattoman ihmisen tulevaisuus?
